Vihapuhe ei ole vihaista puhetta

Kirjailija Kari Hotakainen vaatii Raymond-nettilehden kolumnissaan vihapuheen käsitteen selventämistä. Aihe on tärkeä, mutta kirjailija astuu heti seuraavissa lauseissa harhaan:

”Tarkempi nimi olisi paskapuhe. Viha on vanha ja ikuinen tunne, jota ilmaistaan harvoin, muuten se arkistuu ja menettää voimansa.”

Hotakaisen kolumni kuuluu puheenvuoroihin, jotka eivät selvennä vihapuheen käsitettä. Kolumni onkin oireellinen, sillä se lähinnä toistaa vihapuheeseen liittyviä väärinymmärryksiä.

Pahin ja yleisin vihapuheen vinouma syntyy, kun käsite kytketään suoraan vihan tunteeseen tai aggressiivisuuteen.

Väärinkäsitystä ovat viime aikoina edistäneet niin tutkijat, kirjailijat kuin poliitikotkin. Kulttuurintutkija Tuija Saresma korostaa vihapuheen ja vihan yhteyttä kirjoittamalla ”vihan tunteesta”, ”vihaisesta ilmaisusta” ja ”vihaisista mielipiteistä” (2017, s. 43, 46–47).

Kirjailija Jarkko Tontti kirjoittaa ”vihaisesta puheesta”, ”aggressiivisesta palautteen tulvasta” ja ”ihmisyyden pimeistä puolista”. Kansanedustaja Anna Kontula puolestaan määrittelee vihapuheen ”viestinnäksi, jossa tärkeintä on tunne, viha.”

Tällaiset kuvaukset tekevät vihapuheesta yksilöpsykologisen ilmiön, vaikka sitä pitäisi käsitellä yhteiskunnallisena ongelmana.

Vihapuheen ei tarvitse olla vihaista. Se voi olla kylmän laskelmoitua ja strategisesti tuotettua, rauhallista ja asiallista puhetta.

Tällaista oli esimerkiksi Jussi Hallan-ahon somaleja koskeva väite, jonka mukaan ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla eläminen on somalien kansallinen erityispiirre. Halla-aho kirjoitti asiasta kotisivuillaan tyynen rauhallisesti, mutta sai oikeudessa tuomion vihapuheesta.

Vihapuhe ja rasismi

Mitä vihapuhe sitten on? Viime aikoina julkisuudessa, esimerkiksi Ylen A2-Vihapuhe-teemaillassa, on siteerattu Euroopan neuvoston ministerikomitean suositusta, jonka mukaan vihapuhe

”levittää, yllyttää, edistää tai oikeuttaa vihaan, joka perustuu suvaitsemattomuuteen, kuten rotuvihaan ja muukalaisvihaan”.

Määritelmässä on kuitenkin ongelmia. Se lankeaa käsitteenmäärittelyn kehämäisyyden ansaan: määritelmässä toistuu sana ’viha’ kolme kertaa. Jälleen huomio kääntyy liiaksi vihan tunteeseen, kun tärkeämpää olisi ymmärtää, mihin ihmisryhmiin tai tilanteisiin vihapuheen käsite soveltuu.

Vihapuhetta (tai viharikosta) ei määritellä Suomen laissa, mutta poliisin määritelmä viharikoksille tarjoaa aineksia vihapuheen määrittelylle. Poliisiammattikorkeakoulun viharikoksia koskevan selvityksen mukaan viharikosten motiiveihin kuuluvat

”uhrin etninen tai kansallinen tausta, uskonnollinen vakaumus tai elämänkatsomus, seksuaalinen suuntautuminen, sukupuoli-identiteetti, sukupuolen ilmaisu ja vammaisuus.”

Määritelmästä ilmenee vihapuheen läheinen yhteys rasismiin. Käsite yltää kuitenkin rasismia laajemmalle. Vihapuhetta voi motivoida myös uhrin elämänkatsomus, seksuaalisuus tai vammaisuus.

Ehdotankin vihapuheelle tarkennettua määritelmää:

Vihapuhe tarkoittaa sanallista syrjintää, joka perustuu suvaitsemattomuuteen tai rasismiin ja kohdistuu esimerkiksi uhrin uskontoon, elämänkatsomukseen, seksuaalisuuteen tai vammaisuuteen.

Vihapuhe on rakenteellista

Toinen vihapuheen väärinymmärrys syntyy, jos kaiken loukkaavaan ja vihaisen puheen toista henkilöä kohtaan ajatellaan olevan sitä. Tämä ei pidä paikkaansa.

Jos Sebastian Tynkkynen vaatii islamin kitkemistä pois Suomesta, avautuminen täyttää vihapuheen tunnusmerkit. Sen sijaan Jari Tervon piikittely ”omasta pseudo- ja kiihkoisänmaallisuudestaan jäykistyvälle kansanosalle” voi olla pisteliästä, mutta lain edessä rangaistavaa vihapuhetta se ei ole.

Miksi näin? Vihapuhe on rakenteellista syrjintää: siinä on kyse ihmisryhmien valtahierarkioista. Käsite ei sovellu symmetrisesti vähemmistöihin ja enemmistöihin. Asiaa havainnollistaa esimerkki, joka on poimittu Ei vihapuheelle -sivustolta:

Kuvittele seuraava tilanne. Valkoinen suomalaiselta näyttävä mies haukkuu maahanmuuttajataustaista huivia käyttävää naista rättipääksi. Nainen näpäyttää takaisin ja kutsuu suomalaista lökäpöksyidiootiksi.

Molemmat ovat vihaisia, mutta vain toinen lausuma on vihapuhetta. Lökäpöksykommentti voi ärsyttää ja loukata, mutta siihen se jää. Toinen kommentti puolestaan saa voimansa rasismista. Se on itsessään syrjintää. Se myös uusintaa valtajärjestystä, jossa toiset ovat arvokkaampia kuin toiset.

Jussi Halla-aho teeskentelee, ettei hän ymmärrä tätä. Yllä mainittu esimerkki hänen väitteestään somalien elämisestä verovaroilla oli valtionsyyttäjä Mika Illmanille suunnattu harkittu täky, jolla Halla-aho halusi testata, nauttivatko ihmisryhmät Suomessa ”eriasteista viranomaissuojelua”.

Halla-aho ymmärtää tahallaan positiivisen erityiskohtelun väärin, sillä hänen väitteensä somaleista oli tietoinen muunnelma Kalevan pääkirjoituksesta 20.5.2008, jonka mukaan “päissään surmaaminen” on suomalaisten ”kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre.”

Missä menevät vihapuheen rajat?

Mitä muuta vihapuhe on kuin rasistista tai esimerkiksi yksilön vammaisuuteen kohdistuvaa syrjintää? Kirjan Vihapuhe Suomessa (2015) mukaan vihapuhe voi täyttää myös seuraavien rikosten tunnusmerkistön:

”julkinen kehottaminen rikokseen, sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen, yksityiselämää koskevan tiedon levittäminen, kunnianloukkaukset, laiton uhkaus ja vainoaminen.” (s. 23–24)

Kirjan puutteena kuitenkin on, että se listaa rikosnimikkeitä muttei siteeraa oikeustapauksia muusta kuin rasistisesta vihapuheesta. Onko vihapuhe lopulta hyödyllinen kattotermi erilaisille syrjinnän muodoille?

Kysymystä voidaan arvioida kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkään vihapuhe ei ole vain juridinen kysymys, vaan vastuu vihapuheen suitsemisesta kuuluu myös kansalaisille. Kuten rasistisestakin solvaamisesta, on vihapuheestakin monia esimerkkejä, joihin on puututtava, vaikka ne eivät olisikaan lain näkökulmasta rikoksia.

Tällaisia ovat esimerkiksi kaveriporukassa tapahtuva seksuaalisuuteen perustuva kiusaaminen tai toistuva ja henkilöön käyvä sähköpostiuhkailu poliitikolle siksi, että hän on kannattanut tasa-arvoista avioliittolakia.

Toisaalta voidaan esittää varaus siitä, että vihapuheen käsite hämärtyy, jos se ulotetaan koskemaan kaikenlaisia syrjintätapauksia. Silloin käsite ei ole hyödyllinen työkalu rakenteellisen syrjinnän torjumiseksi, vaan tarkempi käsitteenmäärittely on tarpeen.

Vihapuhe on hyvä termi, jos se auttaa huomaamaan sanallista syrjintää – mutta huono, jos kaikki sanallinen kiukku niputetaan sen alle.

Viitteet
Tuija Saresma (2017) ”Sananvapaus, vihapuhe ja sananvastuu”. Teoksessa Kari Enqvist, Ilari Hetemäki & Teija Tiilikainen (toim.). Kaikki vapaudesta. Gaudeamus: Helsinki.
Riku Neuvonen (toim.). Vihapuhe Suomessa. Edita: Helsinki.

26 kommenttia

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *